Ida Aalberg

Ida Aalberg (1857–1915) on suomalaisen teatterin ensimmäinen tähti ja omana aikanaan kansainvälisesti tunnetuin suomalainen näyttelijä.

Aalberg syntyi Janakkalassa suomenkielisessä kodissa, mutta hän kävi kolme vuotta ruotsinkielistä koulua Helsingissä ja sai sen jälkeen ruotsinkielistä yksityisopetusta. Äiti kuului heränneisiin ja vieroksui teatteria ammattina, isä työskenteli Helsingin ja Hämeenlinnan välisellä rautatiellä ja toimi myöhemmin ratamestarina. Ida Aalberg osallistui paikkakuntansa seuranäytäntöihin Suomalaisen Alkeisopiston hyväksi ja sai lisäintoa näyttelijäksi ryhtymiseen Suomalaisen Teatterin vierailuista Hämeenlinnassa. Liittyessään 1874 Suomalaiseen Teatteriin hän oli vasta 16-vuotias ja joutui usean vuoden ajaksi eroon kodistaan, koska oli lähtenyt ilman vanhempien lupaa. Näyttelijäksi hänellä katsottiin olevan monia luontaisia edellytyksiä kuten kaunis vartalo, miellyttävä ulkonäkö sekä ”syvä tunteellisuus, jonka ohella ääni ja lausuminen hämmästyttää puhtaudellaan ja sulollaan”.

Täysin kokematon nuori näyttelijä oppi aluksi ammattia yhteisharjoituksissa ja seuraamalla kokeneempien näyttelijöiden työtä. Hänen määrätietoisuuttaan osoittaa jo alkuvaiheessa aloitettu saksan opiskelu; kieli mahdollisti ulkomaisen opiskelun. Oppivuosien ja Kylänheittiön Boriskan (1877) menestyksen sekä ulkomaisten määrätietoisten roolianalyysiharjoitusten jälkeen Ida Aalberg nousi teatterin näyttelijäkunnan kärkeen, läpimurtonaan laajaa yhteiskunnallista keskustelua herättänyt Ibsenin Noran eli Nukkekodin Nora (1880). Aalberg opiskeli ja tutustui teattereihin Dresdenissä, Münchenissä ja Wienissä, esiintyi Unkarissa ja perehtyi muun muassa Sarah Bernhardtin ilmaisuun. Hän vakiintui jo alle 30-vuotiaana teatterin pääosien esittäjäksi ja tulkitsi muun muassa Hamletin Ofelian (1884), Minna Canthin Työmiehen vaimon Homsantuun (1885) ja Faustin Margaretan (1885), roolit, joissa yhdistyi traaginen perusvire innoittuneeseen eläytymiseen. Tätä intohimoisten tulkintojen aikaa on luonnehdittu Aalbergin ”myrsky- ja kiihkokaudeksi”. Ylevä, johdonmukainen ja inhimillinen tulkinta Orleansin neitsyen Johannana (1887) rakensi kuvaa Aalbergista kansallisena symbolina. Sitä vahvisti avioliitto nuoren kansallismielisen poliitikon, juristi Lauri Kivekkään kanssa vuonna 1887.

Ida Aalberg Minna Canthin Työmiehen vaimossa vuonna 1885. Kuva: Daniel Nyblin / Teatterimuseon arkisto

Vaikka Aalberg oli Suomalaisen Teatterin ja sen seuraajan Suomen Kansallisteatterin juhlituin näyttelijä, hän oli vakinaisesti kiinnitettynä vain vuoteen 1889 ja sinäkin aikana ajoittain omilla kiertueilla ja ulkomailla. Vierailut Suomalaisessa Teatterissa toistuivat silti säännöllisesti ja muodostuivat kansallisiksi merkkitapauksiksi. Aalberg jatkoi suurten Ibsen-roolien esittämistä ja esimerkiksi Hedda Gablerin (1891) tulkinta oli roolin ensimmäinen onnistunut toteutus koko maailmassa. Modernin ohjelmiston esittäminen vaikutti Aalbergin tragediahahmoihin, eikä kritiikki aina hyväksynyt tällaista inhimillistämistä Shakespearen henkilöhahmojen kohdalla. Aalbergin tyyliin sen sijaan sopivat epäilemättä Hermann Sudermannin näytelmien ”syvästi läpieletyt” sankarittaret. Victorien Sardoun näytelmän Erotaan pois Cypriennen tulkinta (1889) osoitti Aalbergin taipuneen myös komediennen osaan.

Aalbergin toiminnassa ilmeni alusta saakka pyrkimys kansainväliseen tunnettuuteen. Hän esiintyi 1885 Ofelian roolissa Tukholmassa ja Norana Kristianiassa (nykyinen Oslo). Hän oli kiinnitettynä Kööpenhaminan Dagmar-teatteriin (1885–87), esitti useita suuria roolejaan Bergenissä Norjassa (1888) ja esiintyi Berliinissä (1890).

Ida Aalberg Norana Henrik Ibsenin Nukkekodissa vuonna 1880. Kuva: Daniel Nyblin / Teatterimuseon arkisto

Kivekkään kuoltua Aalberg avioitui 1893 vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenbandin kanssa ja panosti aikaisempaakin enemmän kansainvälisen uran luomiseen matkustaen ruotsalaisen Harald Molanderin seurueen ”Turneé Ida Aalberg” kanssa Skandinaviassa 1894 ja esiintyen saksaksi Pietarissa ja Berliinissä. Oman saksalaisen seurueensa kanssa hän vieraili useissa maissa ja suomalaisen seurueensa kanssa Unkarissa 1907. Näyttelijän ilmaisuvoimaa ja eläytymiskykyä kiitettiin, mutta Aalbergin kielitaito ei lopulta riittänyt ulkomaisten näyttämöiden pysyvään valloittamiseen.

Suomen Kansallisteatteri kutsui Aalbergin johtoryhmäänsä ohjaajaksi 1909, mutta kiinnitys päättyi kahden vuoden kuluttua ilmeiseen epäonnistumiseen. Ibsenistä ja Stanislavskin ohjausta koskevista ajatuksista kiinnostunut aviomies pyrki vaikuttamaan näyttelijän loppukauden ilmaisuun. Aalbergin oma ”suuri tyyli” hyötyi tästä analyyttisyyttä painottavasta ohjauksesta, mutta aviomiehen osallistuminen taustavaikuttajana Kansallisteatterin työhön pikemmin haittasi kuin edisti Aalbergin onnistumista.

Viimeisen kiertueensa Aalberg muodosti 1911. Suunnitelmat paluusta Suomen Kansallisteatterin näyttämölle kariutuivat näyttelijän kuolemaan 1915. Alexander Uexküll-Gyllenband perusti vaimonsa muistoksi Ida Aalberg -teatterin, joka toimi vain runsaan vuoden ajan mutta myöhemmin merkittävän uran tehneiden näyttelijöiden kautta välitti tietoisuutta uudesta realistisesta stanislavskilaisesta näyttelijän ilmaisusta.

Ida Aalbergin näyttelemisessä yhdistyivät analyysi ja tunnevoimainen heittäytyminen. Koulutuksen saksalaisperäinen suuren tyylin deklamointi sekoittui Ibsenin draamojen edellyttämään realismin muovaamaan hermonäyttelemiseen. Pyrkimys kansainväliseen uraan tuotti kiitosta, mutta pysyvä menestys ulkomailla jäi saavuttamatta. Suomalaisella kulttuurikentällä Aalberg oli sekä uranuurtaja että esikuva. Hän oli teatterinjohtaja Kaarlo Bergbomin rinnalla luomassa suomenkielisen teatterin ensimmäistä ilmaisullista tyyliä.

Kirjoittajan luvalla lainaus teoksesta: Pirkko Koski: Näyttelijänä Suomessa. WSOY, 2013. s. 90-92
Lue tarkemmin Ida Aalberg -säätiön historiasta